| الوصف: |
In the age of over-consumption, extreme pollution, discrimination, climate disasters and extinctions, education remains a powerful custodian of learning for sustainable futures. Outdoor education is one of the orientations of environmental education that aims to bring young generations of people closer to nature and to a local place. For the very same reason, outdoor learning has been greatly romanticized and might be on a path of serving the ambitions of anthropocentrism. The current study represents a postqualitative inquiry into outdoor education in the early childhood context in Finland with a focus on a conceptualisation of the human body and a place. It comprises three published articles. A synthesis of both empirical and theoretical work across all articles was enabled through thinking with theory, data and researcher’s own body. In a summary of this research, I trace a journey of my inquiry, where I was first charmed by the outdoor learning, romanticizing its adventurous, liberating content and purpose. Drawing on different theories, I diffract philosophical concepts through the data from nature school, forest preschool and my daily routine, starting to question the anthropocentrism of outdoor education. Finally, as I explore how the body is implicated in the alternative ethics of place, I make a proposition, an offer to the field: What if more and more outdoor education praxes were informed by the place-responsive ethics, in which the child’s body is a living response of the place? The relationality of young children and places is traceable in movements of children’s bodies, which explicate the material-immaterial complexity of a thinking place. Conceptual transformation might not only complement the praxes of mainstream outdoor education and smoothen the road of multiple species toward irrevocable climate change(s), but also, hopefully, establish new, still fragile, paths to flourishing multispecies futures. Tiivistelmä Liikakulutuksen, äärimmäisen saastumisen, syrjinnän, ilmastokatastrofien ja sukupuuttojen aikakaudella koulutus on edelleen vahva kestävästä tulevaisuudesta oppimisen vartija. Ulkoilmakasvatus on yksi ympäristökasvatuksen suuntauksista, jonka tavoitteena on tuoda nuoria sukupolvia lähemmäs luontoa ja paikallista ympäristöä. Juuri tästä syystä ulkona tapahtuvaa oppimista on suuresti romantisoitu ja siksi se voi olla suuntautumassa kohti antroposentrismin tavoitteiden palvelemista. Tämän postkvalitatiivisen tutkimuksen kohteena on varhaislapsuudessa tapahtuva ulkoilmakasvatus Suomessa keskittyen erityisesti ihmiskehon ja paikan käsitteelliseen hahmottamiseen. Tutkimus sisältää kolme julkaistua artikkelia. Empiirisen ja teoreettisen työn synteesin mahdollisti kaikissa artikkeleissa ajattelu, jossa teoria, tutkimusdata ja oma keho yhdistyivät. Tutkimukseni yhteenvedossa käyn läpi matkaa, jossa ensin lumouduin ulkona oppimisesta romantisoimalla sen seikkailunhaluisen, vapauttavan sisällön ja tarkoituksen. Difraktoin filosofisia käsitteitä eri teorioiden sekä luontokoulusta, metsäesiopetuksesta ja päivärutiineista keräämäni tutkimusdatan pohjalta, ja alan kyseenalaistaa ulkoilmakasvatuksen antroposentrismiä. Lopuksi, kun tutkin miten keho liittyy paikan vaihtoehtoiseen etiikkaan, teen ehdotuksen, tarjouksen tutkimusalalle: Mitä tapahtuisi, jos yhä useammat ulkoilmakasvatuksen käytännöt pohjautuisivat paikkaan reagoivaan etiikkaan, jossa lapsen keho on elävä paikan vastaus? Pienten lasten ja paikkojen yhteys on jäljitettävissä lasten kehon liikkeistä, jotka selittävät ajattelevan paikan aineellista ja aineetonta monimutkaisuutta. Käsitteellinen muutos saattaisi paitsi täydentää ulkoilmakasvatuksen valtavirran käytäntöjä ja tasoittaa useiden lajien tietä kohti peruuttamatonta ilmastonmuutosta, se myös toivottavasti loisi uusia, vielä hauraita polkuja kukoistavaan monilajiseen tulevaisuuteen. |
